Yksilöllisen oppimisen kokeiluja englannin opetuksessa

Viime syksynä törmäsin tarjoukseen: “Kokeile Skuugoa kuukausi ilmaiseksi!” Skuugo on suomalainen sovellus, jossa voidaan luoda tehtäviä ja asettaa opiskelun tavoitteita uuteen opetussuunnitelmaan nojaten. Oppilaat keräävät suorituksistaan pisteitä ja kehittävät Skuugo-hahmoaan.

Lähdin kokeilemaan Skuugoa kolmen viikon ajaksi viidesluokkalaisten englannissa, teemana yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus. Minulla on reilut 60 viidesluokkalaista oppilasta kolmelta eri luokalta. Luokilla on hyvin vaihtelevan tasoisia oppilaita, ja oli ehkä riskaabelia antaa ihan kaikille oppilaille suuria vapauksia kolmeksi viikoksi – toisaalta ajattelin, että kolmessa viikossa ei vielä paljon pahaa jälkeä ehdi syntyä.

Laadin kolmen viikon tehtävät Skuugoon. Osa tehtävänannoista oli ihan tyyliin “Tutustu kielioppiin ja tee kirjasta se ja se tehtävä ja anna opettajan tarkastaa se”. “Katso aiheeseen liittyvä opetusvideo YouTubesta tästä linkistä ja keskustele parin kanssa, mistä siinä oli kyse”. Sitten oli esimerkiksi että “äänitä parisi kanssa keskustelu siitä ja siitä aiheesta”. “Opiskele kappaleen 5 sanat, ja kun tuntuu, että osaat, niin tee Socrativessa avoinna oleva open laatima sanatesti”. Lopuksi oli paljon tehtäviä otsikolla “Omavalintainen tehtävä” ja “Omavalintainen projekti”. Niitä varten saattoi tehdä esim. PowerPointilla esittelyn jostain julkkiksesta, elokuvan Dvolver-sivustolla, sarjakuvan Makebeliefscomixilla, pelata luokasta löytyviä englantipelejä, laatia Kahoot-kyselyn,…

Ansiokas juttu Skuugossa on se, että jokaiseen tehtävään saattoi liittää kätevästi listasta klikkailemalla, mitkä uuden opetussuunnitelman tavoitteet, sisältöalueet ja laajat osaamisalueet tulevat huomioiduiksi tehtävässä. Tämä on erittäin hyvä työkalu opettajallekin, kun haluaa kiinnittää huomiota tavoitteiden monipuolisuuteen.

Oppilaat katsoivat Skuugosta tehtäviä puhelimillaan tai tietokoneilla. Tehtäviä suoritettiin kirjaan, tekemällä juttuja tietokoneilla ja jakamalla niitä minulle Office365:ssä, pelaamalla pelejä jne. – jokaisen tehtävän tehtyään oppilas sai merkitä tehtävän tehdyksi rastilla, ja samalla antaen itselleen tähtiä yhdestä viiteen.

Parhaimmillaan oppitunnit menivät näin: Oppilaat tulivat luokkaan, ottivat kännykkänsä esille tai nappasivat koulun tabletin käsiinsä ja hajaantuivat – useimmat kavereiden kanssa, muutamat yksin – erilaisiin pöytärykelmiin luokassa, tai he ottivat siirreltävät matot mukaansa ja asettuivat käytävälle, ja jotkut menivät istumaan aulan sohville. Sitten alkoi rauhallinen, tavoitteellinen työskentely ja oppilaat kyselivät innostuneina, että nyt kun he ovat paahtaneet nämä perustehtävät läpi, niin kelpaisiko vapaavalintaiseksi jutuksi tämä ja tuo idea – ja kelpasivathan ne. Jotkut pelasivat Guess who? –peliä asiaankuuluvasti englanniksi kysyen: “Is it a woman?”, “Does she have long hair?” jne. Opettaja kulki oppilaiden keskuudessa, kädet täynnä työtä neuvoessaan, miten mikäkin tieto- ja viestintätekninen asia toimi ja että miten sanottiinkaan eri asioita englanniksi. Oli ihana kiireetön tekemisen meininki, ja monet muuten passiiviset oppilaat olivat upean aktiivisia.

Sitten oli myös sellaisia tunteja, jolloin opettaja sai kiitää oppilaan luota toisen luo auttaen asioissa, joihin olisi löytynyt vastaus Skuugostakin (“Miten tänne Socrativeen kirjaudutaan?”). Opettaja saattoi joutua huomaamaan, kun tunnista oli kulunut 25 minuuttia, että joku ei ollut osannut kirjautua Skuugoon eikä ollut sitten tehnyt mitään, “Kun en mä tykkää tietokoneista enkä osaa käyttää niitä” (“No mutta eihän tässä tietokoneella tekeminen olekaan se juttu, voin kertoa tehtävät myös suullisesti”). Oppilaat ovat tehneet PowerPointilla hienon työn, mutta eivät osanneet tallentaa sitä, joten “Me nyt vaan sitten suljettiin se kone”. Opettaja joutui sanomaan, että nyt näyttää siltä, että keskityt liikaa ihan muuhun kuin englantiin, kun ne kappaleen 5 sanat ovat kyllä tosi tärkeät, ja se sanatesti täytyy tehdä sieltä Socrativesta (“Mut mitä jos lunttaa?” – “No, mietipä sitä.” – “Niin joo, sit ei opi” – “Aivan”). Tai oppilaat ovat pelanneet Guess who? –peliä, ja kun opettaja kysyy, että “Mitenkäs osaatte kysyä englanniksi vaikka että onko hänellä lyhyet hiukset?”, oppilaat vastaavat “Ai häh? Pitikö sitä englanniksi pelata?”.

Kahdenkymmenen oppilaan ryhmissä opettaja sai kyllä tauotta olla sataviisikymmentäprosenttisesti läsnä. Huomattavan hyvä asia tässä oli, että suoria kohtaamisia yksittäisten oppilaiden kanssa oli paljon enemmän kuin tavallisella oppitunnilla – jolloin minulla on myöskin ollut tapana käyttää osa tunnista oppilaiden joukossa kiertelyyn ja auttamiseen, kun he ovat tehneet annettuja erilaisia tehtäviä pareittain ja ryhmissä.

Oppimisympäristöön liittyen tein sellaisen havainnon, että levollisen ja rauhallisen tunnelman saavuttamiseksi oli hyvä saada oppilaat hajautettua osittain käytävälle ja aulaan – täytyi saada vähän väljyyttä. Tunnelma oli helposti stressaava pienessä luokassa kahdenkymmenen oppilaan seassa pujotellessa, kun oltiin kaikki siellä.

Tein oppilaille loppukyselyn Google Formsilla. Tässä tuloksia:

Yli 90% oppilaista oli sitä mieltä, että yksilöllisen oppimisen jakso oli joko tosi kiva (52,5%) tai ihan jees (40%).

Kysymykseen “Miten opit jakson aikana?” vastasi 22,5% “paremmin kuin normaalisti” ja 35% “yhtä hyvin kuin normaalisti”. Vain 2,5% arvioi oppineensa huonommin kuin normaalisti. Huomattavan suuri osa oppilaista ei kuitenkaan osannut arvioida oppimistaan: 35% ilmoitti ”En osaa sanoa”.

Kysymykseen ”Minkä verran ehdit tehdä Skuugoon merkittyjä asioita?” vastasi 38,5% “Hyvin, ja ehdin tehdä vapaavalintaisiakin tehtäviä” ja “Ehdin tehdä kaikki muut paitsi vapaavalintaiset tehtävät” vastasi 30,8%. “Kiirehän siinä sitten tuli ja jotain jäi tekemättäkin” vastasi kyllä huolestuttavan moni: 38,5%.

Kysymykseen “Haluatko toistekin opiskella näin?” vastattiin: “Kyllä, mahdollisimman usein, vaikka aina!”: 48,7%. Ja “Kyllä, mutta tehdään paljon muillakin tavoilla”: 23,1%. “No joo, välillä”: 20,5%.

Vapaamuotoisia vastauksia kysymykseen “Mistä pidit kokeilussa?”: Yleisimpiä olivat omaa päätösvaltaa (omaan tahtiin tekeminen, omavalintaiset läksyt) ja kavereiden kanssa yhdessä työskentelyä kehuvat kommentit (seuraa ja apua kavereilta).

“Mitä pitäisi jatkossa järjestää eri tavalla?”: Osa toivoi nopeammin käynnistyviä tietokoneita. Tietotekniset ongelmat, esim. äänitykset toivat haasteita. Osa koki saaneensa liian vähän neuvoja tai että opettaja ei ehtinyt auttaa riittävän nopeasti. Osa toivoi enemmän kirjan tekemistä ja muutama oli sitä mieltä, että opettajan pitäisi mieluummin määrätä läksyt. Yhteistä keskustelua oppikirjan aiheista toivottiin – siis että opettaja valottaisi esimerkiksi maantuntemusta koskevia aiheita.

Päätelmiä kokeilustani:

Jos joidenkin tutkimusten mukaan – ja välillä ihan mutu-tuntumalla – voidaan väittää, että opettajajohtoisessa opetuksessa vain 10-20% oppilaista on täysillä “mukana” oppimisessa, ja että yksilöllisessä oppimisessa tämä on täydellisesti toisinpäin, niin voisin varovasti todeta, että ehkä jotakin sen suuntaista tässä oli havaittavissa, eli useampi oppilas aktivoitui ja otti omasta oppimisestaan vastuuta uudella tavalla. Toisaalta en ole koko kieltenopettajaurallani pitänyt yhtään täysin opettajajohtoista tuntia. Minulla on ollut tapana yleensä aloittaa tunti yhteisellä osuudella, ja sitten antaa oppilaille tehtävät, joita he ovat saaneet tehdä minun kierrellessäni heitä kannustamassa ja auttamassa luokassa. Tämän kokeilun aikana oppituntien alkujen opetustuokiot jäivät pois, ja siksi jotakin jäi puuttumaan ryhmäfiiliksestä sekä esimerkiksi kulttuurintuntemuksen tiedoista (tämän huomasivat muutamat oppilaatkin).

Kaikkein vaikeinta itsenäinen eteneminen oli “erityisen erityisille” lapsille. Oli niitä, jotka jäävät jumiin yhteen tehtävään, jäävät jumittamaan siihen, että “En tykkää tietokoneista” tai häiriintyvät siitä, että luokassa tapahtuu niin paljon erilaisia asioita.

Huomasin, että on tärkeää pystyä levittäytymään luokasta myös käytäville. Tässä havaitsin jälleen kerran (olen ennenkin tykännyt siitä, että oppilaat voivat hajaantua), että käytäville ja aulaan tarvittaisiin kipeästi ryhmätyöskentelypaikkoja. Tämän myös oppilaat ilmaisivat kyselyn osuudessa, jossa pyysin heitä antamaan oppimisympäristöön liittyviä parannusehdotuksia.

Mikä yllätti kokeilussa? – Oppilaiden tarvitseman tietoteknisen tuen määrä. Kahdenkymmenen oppilaan ryhmässä opettajana sain huhkia niska limassa, kun autoin oppilaita ihan perus-ATK-asioissa puhumattakaan pilvipalveluiden yms. käytöstä. Tämä asia helpottuisi, kun yksilöllistä työskentyä jatkettaisiin pidempään, ja työkalut olisivat jo tulleet tutummiksi. Ja tietysti tästä lähtien tiedän myös perehdyttää oppilaat työkaluihin paremmin jo etukäteen. Silloin yksilöllisessä oppimisessa päästään siihen, mikä on koko homman tarkoitus: Minulle vapautuu aikaa auttaa juuri niitä, jotka tarvitsevat apua eniten. Nyt jouduin paljolti laiminlyömään heitä, vaikka kaikkeni yritin.

Tarvitaanko Skuugon kaltainen työkalu? Ei välttämättä, mutta oppilaita kyllä kannustaa selkeä työkalu, jota he voivat käyttää omalla kännykällä. Toisaalta ihan kaikki oppilaat eivät meidän koulussa yllättäen olekaan niin innostuneita kännykällä roikkujia, varsinkaan, jos kännykkää täytyisi käyttää johonkin opiskelutarkoitukseen. Suurin osa kuitenkin oli todella innoissaan siitä, että omaa kännykkää sai käyttää oman opiskelun tavoitteiden seuraamiseen.

Aion toteuttaa näillä oppilailla uuden yksilöllisen etenemisen jakson nyt keväällä. Nyt kyllä suunnittelen kaiken vielä paljon paremmin. Toteutan kokeilun nyt Office365:n Class Notebookeilla: sinne kirjataan oma eteneminen ja palautetaan tehtäviä. Tällä kertaa aion asettaa osan tehtävistä selkeämmin kaikille pakollisiksi tyyliin “Jos tähtäät arvosanaan 6, teet vain nämä, mutta huolella” ja “Jos tähtäät arvosanaan 9 tai 10, teet kaikki nämä ja sitten huomattavan paljon näistä”. Näin oppilaat tulevat ehkä paremmin asettaneeksi omia tavoitteitaan.

En haluaisi, että koko hommaa leimaa “Tää koneilla tekeminen”, mutta johonkin ne nukketeatteriesityksetkin on tallennettava tai vähintäänkin todennettava ja itsearvioitava. Vierekkäiset paperi- ja ATK-systeemit eivät taida toimia, kun joka tapauksessa tehtäviä pitää myös jakaa pilvipalvelussa. Lisäksi haastetta tuo se, että kännykän näytöltä on hankala tihrustaa monia asioita, ja tarvittaisiin mieluummin tablettitietokoneita ja läppäreitä. Niitä ei meidän koulussa ole monia, ja ne ovat ahkerassa käytössä ympäri koulua.

Olenko nyt totaalinen yksilöllisen etenemisen kannattaja? – Mielestäni tätä ei kannata nähdä joko – tai -asetelmana. Luulen, että sellainen välimalli on kieltenopetuksessa toimivin, että suuri osa tunneista alkaa yhteisellä osuudella, jossa keskitytään erityisesti kulttuuri-ilmiöihin ja kokemusten ja ajatusten jakamiseen koko ryhmän kesken. Myös yhteinen leikkiminen, pelaaminen ja esittäminen on tärkeää. Yhteisen alun jälkeen opiskellaan omaan yksilölliseen tahtiin lopputunti yksin, kaksin ja ryhmissä. Tavoitteet ovat selkeämmin eri oppilaille eri tasoisia, ja heikoimmat saavat keskittyä paremmin juuri itse tarvitsemiinsa harjoituksiin ja esimerkiksi perussanaston toistoon. Tehtäviä suoritetaan ja ladataan Class Notebookiin, ja tehdään paljon itsearviointeja. Käytetään runsaasti TVT-pohjaisia sovelluksia sanojen ja kieliopin harjoitteluun sekä omien tuotosten tekoon, mutta pelataan myös lautapelejä, tehdään live-esityksiä, luetaan kirjoja, ym. Opettajan kanssa käydään keskusteluja etenemisestä, ja opettajalle syntyy kuva kunkin oppilaan kulloisestakin taitotasosta. Toivottavasti ryhmissä saadaan aikaan lisää motivaatiota, aktiivisuutta ja innostumista.

Tieto on raaka-ainetta, jota tulee oppia hallitsemaan

Olin Tuunaa tuntisi messuilla, sain mitä halusin, paljon uutta tietoa siitä, mitä laitteilla voi tehdä. Olin tyytyväinen.  Vähän myöhemmin minulle tuli ähky, mitä siitä kaikesta paljoudesta ottaisin käyttöön, mitä välittäisin kolleegoilleni.

Tämän päivän valtavasta tiedon määrästäkin tulee täysinäinen olo. Kun itse kävin peruskoulua, tietomäärä oli paljon pienempi ja elämä oli kiireettömämpää kuin tämän päivän lasten elämä. Tietoa tulvii ikkunoista ja ovista. Onko enää kotia, jossa ei olisi yhtään tvt -laitetta? Suurimmalla osalla lapsista kulkee tietosanakirjat taskussa. He hankkivat haluamansa tiedon salaman nopeasti. Perinteinen puoli yhdeksän uutinen on heille jo vanhaa tietoa.

Itse kysyn ja opin diginatiiveilta nuoriltani, miten tämä ohjelma toimii. He ovat rohkeita, ovat oppineet jo ensimmäisinä elinvuosinaan käyttämään teknologiaa ja ymmärtämään sen käytön logiikan.

Vuosi sitten lueskellessani uutta opetussuunnitelmaa, olin ehkä vähän hukassa ja aloin etsiä koko suunnitelmalle punaista lankaa. Satuin katsomaan televisiosta kolmen nuoren miehen haastattelua, jossa he kertoivat olleensa harjoittelemassa Piilaaksossa. Yksi näistä kavereista kertoi saaneensa viimeisinä harjoittelupäivinään tehtäväksi suunnitella yritykselle uuden telejärjestelmän. Kaveri kertoi, ettei ollut koskaan mitään tällaista tehnyt, ei hajuakaan, miten tehtävästä suoriutuisi. Mutta hän otti tehtävän vastaan ja tutki olemassa olevan ja olevat järjestelmät. Ennen kuin harjoittelu loppui oli yrityksellä uusi toimiva ja tehokkaampi telejärjestelmä. Lopuksi kaveri sanoi: ”Selviydy tai uppoa”. Nämä sanat pysäyttivät minut miettimään olisiko näistä sanoista opetussuunnitelman punaiseksi langaksi. Meidän on kasvatettava ja opetettava oppilaistamme selviytyjiä. Yhteiskunnan jäseniä, jotka pärjäävät peruskoulun ja ammattiin valmistavien opintojen jälkeen sekä arjessa että työelämässä. Miten ja mitkä taidot tähän selviytymiseen tarvitaan? Ajattelun ja oppimaan oppimisen taitoja, arjen hallintaa, tvt-taitoja, vuorovaikutustaitoja, yrittäjyyttä jne. eli opetussuunnitelman laaja-alaisen osaamisen taitoja. Laaja-alaiset ovat tavoitteita ja oppiaineet ovat välineitä, joilla laaja-alaiseen osaamiseen päästään.

Yksi uuden opetussuunnitelman uudistamisen tavoite onkin ollut perusopetuksen sisältöjen karsiminen, jotta voidaan kiireettömästi keskittyä oleelliseen ja syventää oppimista.  Tieto on raaka-ainetta, jota tulee oppia käsittelemään ja hallitsemaan;  mistä tietoa saa, kun sitä tarvitsee, mikä on totta, mikä tarua, miten käytän tietoa?

Vanha sanonta ”Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” nousee arvoon arvaamattomaan. Meidän opettajien on tehtävä yhteistyötä suunnitellessamme oppilaille tehtävän antoja, joissa yhdistyvät eri oppiaineet, menetelmät, välineet ja arviointi. Luotetaan oppilaisiin, he opettelevat meidän ohjauksessamme prosessoimaan tietoa.

Opitaan oppilailta

Yksi haaste tässä kehittäjäopettajuudessa on se, miten asettua niiden opettajien asemaan, joille teknologia ei ole tuttua tai sen käyttäminen opetuksen osana ei tule luontaisesti. Miten uskotella opettajille, että teknologian hyödyntämisestä on todella apua, jos koulutustilanteessa Office365 ei toimi?

Otetaan oppilaat mukaan ja annetaan heidän näyttää, miten teknologiaa voi hyödyntää osana opiskelua. Bett-messuilla käydessäni osallistuin Ilona ITn järjestämään luentotilaisuuteen, jossa ryhmä oppilaita kertoi oppilasagenttitoiminnasta.

http://www.ilonait.fi/web/oppilasagentti-toiminta/ 

Toimintaidea on mielestäni hieno ja toimiva ja oppilaat olivat todella innoissaan siitä, mitä tekevät. Mutta voiko tätä toteuttaa pienemmässä mittakaavassa?

Meillä oli eilen jokavuotinen Fista Fun Day, jossa 6.luokkalaiset suunnittelevat ja toteuttavat toimintapisteitä kaikille muille alakoulun oppilaille. 1.-5.luokan oppilaat kiertävät päivän ryhmissä pisteestä toiseen, joissa pääideana on toimia ryhmänä ja mahdollisesti saada uusia ystäviä eri luokka-asteilta. Opettajat toimivat pisteiden kiertävinä valvojina ja lapset kulkevat pisteeltä toiselle omina ryhminään. Tänä vuonna pohdimme kutosluokkalaisten kanssa miten saada robotiikkaa mukaan toimintapisteille. Hyvin pian kokosimme yhdessä idean siitä, miten robotit saadaan mukaan. Ohessa on linkki videoon, jossa toteutus näkyy.

https://opetus365-my.sharepoint.com/personal/miika_lehtovaara_opetus_tampere_fi/_layouts/15/guestaccess.aspx?guestaccesstoken=ocLc4rHbrAw8GuXdHJekEBw%2bbCtTDT%2fZXwEdQvdXvRc%3d&docid=2_1d32f0e0bbdd443968a46ecfb7fa730bd

Robottipiste herätti ihmetystä ja ihastusta erityisesti opettajien keskuudessa. Pisteen vetäjät asiantuntevasti selittivät opettajille, miten robotti on ohjelmoitu. Olen melko varma, että tuleviin opettajille suunnattuihin ohjelmointikoulutuksiin tulee kiinnostuneita opettajia, joilla kiinnostus ohjelmointiin heräsi juuri eilisen esimerkin myötä.

Kuka ohjelmoi robotin? En minä ainakaan. Toin idean esiin joka perjantaisessa ohjelmointikerhossa, jota kaksi 7.luokkalaista oppilasta vetävät. Seuraavalla kerralla toimiva ohjelma oli valmiina. Ja se toimi hienosti! Opin siinä sivussa itsekin taas uutta robottien ohjelmoinnista.